Meidän ei pidä olla hiljaa – naisviha on riskitekijä väkivallalle.

Hämeen Sanomien päätoimittaja Tuulia Viitasen 18.12.2025 kirjoitus “Naisviha kasvaa! Kolme pysäyttävää esimerkkiä.” kuvaa ilmiötä, jonka vaikutukset näkyvät työssämme joka päivä. Naisviha normalisoi halveksunnan ja vähättelyn, ja siitä on lyhyt matka naisten kokemaan henkiseen, fyysiseen ja seksuaaliseen väkivaltaan. Kyse on ihmisoikeus- ja tasa-arvo-ongelmasta, jonka mittakaava on Suomessa tutkittu ja kiistaton.

Suomen naisiin kohdistuvan väkivallan raportoijan tehtävä on yhdenvertaisuusvaltuutetulla. Asiantuntija Marjo Rantala on toistuvasti todennut, että Suomessa “ei tunnisteta, että naisten kokema väkivalta on ilmiö”, minkä vuoksi reaktiot jäävät ontoiksi ja uhrin pelko sivuun. Ilman pitkäjänteistä rahoitusta ja toimeenpanoa tavoitteet ovat sanahelinää. Tämä näkyy arjessa myös meillä: apu viivästyy, väkivalta jatkuu ja avun tarvitsijoiden luottamus järjestelmään murenee.

Tilastokeskuksen laaja väestötutkimus osoittaa, että 34 %naisista on kokenut väkivaltaa nykyisen tai entisen kumppanin taholta (miehistä 18 %). Naiset kohtaavat useammin toistuvaa ja vakavaa väkivaltaa; kumppanin fyysistä väkivaltaa kokeneista yli 90 % on kokenut myös henkistä väkivaltaa. Myös viranomaisten tietoon tullut lähisuhdeväkivalta painottuu naisiin. Tämä ei ole “molempien osapuolten riitaa”—se on sukupuolittunut ilmiö, joka vaatii sukupuolisensitiivisiä ratkaisuja. THL:n koonti vahvistaa kuvan: parisuhdetappojen uhreista valtaosa on naisia, ja seksuaaliväkivallan tukipalveluiden (mm. SERI-keskukset, Raiskauskriisikeskus Tukinainen) kasvavat asiakasmäärät kertovat tarpeesta vahvistaa näitä palveluja myös meillä Kanta‑Hämeessä.

Naisvihaa ylläpitävät haitalliset uskomukset ja rooliodotukset kuten Viitanenkin kirjoittaa. Kenen keho on “julkinen”, kenen ääni kuuluu, ja kenen vastuulla väkivalta ja sen lopettaminen on. Kansainväliset asiantuntijaelimet, kuten GREVIO (Euroopan neuvoston valvontaryhmä), korostavat, että väkivallan ehkäisy edellyttää tietoisuuden lisäämistä, ammattilaisten pakollista koulutusta ja ylisukupolvisen väkivallan katkaisua. Meidän on siis yhdessä tuettava kotien, varhaiskasvatuksen ja koulujen työtä yhdenvertaisuuden ja tunnetaitojen vahvistamiseksi jo varhain.

Toiminnanjohtajana näen läheltä, mitä matalan kynnyksen apu väkivaltaan tarkoittaa. Turvakoti suojaa akuutissa vaarassa olevia, kriisiapupalvelut (puhelin, chat, nettiryhmät) tavoittavat myös niitä, jotka eivät vielä uskalla hakea apua kasvokkain. Maksuton keskustelutuki voi olla ensimmäinen askel turvaan. Se auttaa sanoittamaan tilanteen, purkaa pelkoa ja häpeä sekä ohjaa oikean avun piiriin. Tekijätyö on osa ennaltaehkäisyä, sillä väkivallan loppuminen edellyttää muutosta väkivallan tekijän käyttäytymisessä ja ajattelussa.

Viime vuosina rahoitusleikkaukset ovat kuitenkin uhanneet juuri näitä järjestöjen matalan kynnyksen palveluja. Yhdenvertaisuusvaltuutettu on varoittanut, että STEA-leikkaukset vesittävät hallituksen omat tavoitteet vähentää väkivaltaa ja ne hidastavat Istanbulin sopimuksen toimeenpanoa. Sama huoli on toistunut Ihmisoikeuskeskuksen ja naisjärjestöjen kannanotoissa. Ilman pitkäaikaista, ennakoitavaa rahoitusta uhrien polku avun piiriin pitenee. Kun ovella on jono ja vaara todellinen, leikkaus ei ole säästö – se on turvallisuusriski.

Naisviha on riskitekijä väkivallalle – meidän ei pidä olla hiljaa. Tarvitaan selvä viesti päättäjiltä: naisiin kohdistuva väkivalta on ilmiö, ei yksittäisten perheiden ongelma. Tarvitaan pitkäjänteinen, koko väkivallan kirjon kattava strategia, pysyvää rahoitusta järjestöille, vahvempaa riskinarviointia väkivalta- ja erokriiseissä, pakollista koulutusta ammattilaisille ja kasvatustyötä, joka jo varhaislapsuudesta alkaen purkaa haitallisia uskomuksia ja rooleja. Vain näin murretaan paradoksi, jossa hyvät tasa-arvoluvut, onnellisuus ja korkea naisiin kohdistuva väkivallan esiintyvyys elävät rinnakkain.

Paula Arbelin, toiminnanjohtaja, Kanta-Hämeen ensi- ja turvakoti ry